Yll jinen usva jlleen nousee
haudastaan,
vartiosta, luota vainajien paikaltaan,
houkuttelee uuden uhrin
luokseen
surmaansa,
laulaa omituisen, oudon taikansa.
Nlissn ja suojaa etsien, sisimmssn lmp kaivaten,
kirottuna vai
voittaneena,
kaiken elon riemun raivaten.
inen suo on kiintynyt lapseensa,
jota kirouksensa varjelee,
ilman lmp, ei elm
ollenkaan,
ei taantumusta rakkauteen.
Haudanusva on vihannut ihmist,
inhonnut sen lihaa ja aatteita,
pyrkimyst saada
osakseen
aina kaiken ilman vaateita.
Siin ksitykset kirouksesta
eroavat kuten piv ja y,
ihmiselle kirous on kuolema,
ja
meille kuolema on mieluisa ty.
Jumala on kahlinnut lampaansa,
ketju on kuin elm,
ruoste, aika ja inhon vaikutus
on meidt
laskenut vapauteemme.
Siin kirouksemme muuttuu siunatuksi,
ihmisruumis jtyy suohon paikalleen.
Haudanusva on sielujemme
liitto
ja rauha piinasta on inen hiljaisuus.
Ei virett, ei harmoniaa,
ei nuotin nuottia ilman taikaa.
Pelko muuttuu
mielenkiinnoksi
ja svel tuo kristityt luoksemme.