Yn vaelluksella lpi hmrmetsin tuuli kylmyyden ja talven myrsky yli meidn
jotka ratsastaen tulivat murskaamaan elmn ilossa ja
valossa.
He, jotka ovat kuolemattomia.
Ikuiseen elmn suotuja kuten mekin, yksi synkk myrsky Hnen liekistn.
Me olemme Hnen
pahuutensa sieluja, musta viikate niitten elmn ilossa ja valossa.
Kuin kylmyys ja talvi yli Suomen, me saavuimme pois
menneest,
ajasta jonne meidn on kaipuu sill sielt siki ikuinen kuolema, tuhansien vuosien kunnian auer.
Meidn valtakuntamme...
Me
palaamme hallitsemaan korkeimmalla ja suurimmalla mahdilla, Hnen poikinaan, kuninkaina.
Pohjolan istuimilla.
Te, kuolemaan kahlitut
joiden joukossa kerran kuljimme.
Teidn verenne on virtaava!
Heikon rotunne hpisemille maille nousee tuli, Hnen liekkins mustana
roihuten.
Liekit nielevt kotinne, elmnkylist tuhkakyli...
Me ratsastamme yli Kuolemananne.
Tuomiopivn monumentteina ruumiinne,
luina tuhkan mustaamina,
ovat kunnian muistoja vuosituhansia kylmss, talven tuulissa valittaen keihiden painona.
Me katsomme oli
mennessmme, yli korpitantereiden ratsastuksen, polkuja joita Kuolemanne koristaa,
polkuja joita nyt vain suru kulkee muistojemme
ilossa.
Niiden varsille elmnhyljnneet luunne ovat kertyt.
Ikuisesti, kalpeina kuoleman muistoina.
